“Meidät suljetaan ulkopuolelle”

Maria ja Siiri vihittiin 14.9.2019 Suomenlinnan kirkossa. Matka tähän tärkeään hetkeen ei kuitenkaan ollut helppo. Heille oli alusta asti selvää, että he haluavat kirkollisen vihkimisen. Keskustelin Marian kanssa erään Helsinkiläisen hotellin aulassa ja hän kertoi minulle heidän vihkitarinansa kirkollisesta vihkimisestä samansukupuolisena parina. Tämäkin tarina on kertomus ilosta ja onnesta, mutta myös surusta ja huolesta.

Marian perhetausta on uskonnollinen ja hän on ollut elämänsä aikana paljon seurakunnan toiminnassa mukana. Maria kertoi minulle, miten hän lapsena oppi lukemaan alttaritaulusta ja miten seurakunta oli tärkeä osa lapsuutta ja nuoruutta. Hänelle kirkot ovat äärimmäisen tärkeitä rakennuksia, ja kun kysyin hänen vakaumuksestaan, totesi Maria olevansa hengellinen. Tämä hengellisyys on sellaista, johon hän on kodissaan ja kulttuurissaan kasvanut. Se on aivan tavallista suomalaista luterilaisuutta – seurakunnan kerhoja, messuja, kuorotoimintaa ja arkista uskonnollisuutta. Marian aviopuoliso Siiri on myös ollut aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa ja ollut aikoinaan isosena.

Kun keskustelimme, piirtyi minulle kuva pariskunnasta, jolle seurakuntaelämä on ollut monella tavalla merkityksellistä. Se on ollut kiinteä osa kasvuympäristöä. Tämän takia myös heidän tahtonsa tulla papin vihkimäksi kirkossa, oli minulle täysin ymmärrettävä. Miksi valita jotain muuta, jos tämä on se, joka on itselle tärkeää? Maria kertoi minulle, ettei hän ollut koskaan aikaisemmin kokenut syrjintää seurakunnassa:

- Olen ollut todella etuoikeutettu. En koskaan aikaisemmin ollut kokenut mitään syrjintää ja se, mitä tapahtui hääsuunnittelujen yhteydessä, oli järkytys, koska kirkko ja seurakunta olivat aina olleet turvallisia paikkoja.

Pelkästään se, että Maria meni naimisiin naisen kanssa muutti tilanteen täysin. Jos hän olisi astellut vihille miehen kanssa, olisi kaikki ollut toisin. Maria kyseenalaistaa tämän voimakkaasti:

- Olen sama ihminen, mutta jos menen miehen kanssa naimisiin, niin minulla on eri oikeudet.

Maria ja Siiri aloittivat suunnittelun ajoissa. He etsivät vihkipappia Sateenkaaripapit-sivuston kautta ja hakivat sopivaa kirkkotilaa. Hääjuhla oli Suomenlinnassa ja he olisivat halunneet tulla vihityiksi Suomenlinnan kirkossa. Tuolloin se ei ollut mahdollista. Ainoa vaihtoehto olisi ollut vihkiminen Malmilla, josta sitten koko hääseurueen olisi pitänyt matkata Suomenlinnaan. Tämä ei ollut heille vaihtoehto.

- Tämä oli käsittämätön kokemus. Oli vain tietyt kirkot, joihin sai mennä ja ne oli ihan hirveitä kirkkoja ja kaiken lisäksi olisi pitänyt tuoda oma pappi mukana, kertoo Maria.

Sekä Marialle että Siirille kokemus oli se, että heidän ihmisoikeuksiaan loukattiin. Kirkko tarjosi heille vain huonoja vaihtoehtoja – jos mahdolliset kirkot eivät kelpaa, niin vihkimisen voisi järjestää juhlatilassa. Kuten aiemmin olen kirjoittanutkin, tämä ei ollut vaihtoehto. Maria ja Siiri halusivat kirkossa naimisiin ja nimenomaan Suomenlinnan kirkossa, koska heidän juhlapaikkansa sijaitsi saarella. Heidän olisi pitänyt matkustaa kaupungin halki vain sen takia, että he olivat samansukupuolinen vihkipari.

Vuonna 2019 Helsingin Tuomiokirkkoseurakunta avasi kaikki tilansa sateenkaaripareille. Tästä ei kuitenkaan tullut Marialle tai Siirille mitään ilmoitusta. Asia osui Marian silmiin vahingossa, kun hän luki siitä kirjoitetun uutisen. Maria soitti seurakuntavirastoon, jossa vastaanotto oli vähintäänkin erikoinen. Tilat olivat avoinna ja heille todettiin, että “saatte asioida suntion ja kanttorin kanssa”, mutta seurakunta ei pysty osoittamaan heille vihkipappia “koska ei voi pakottaa ketään vihkimään”. Lomakkeet olivat myös päivittämättä, joten Maria kirjoitti oman ja Siirin nimen arpomalla kohtiin “Morsian” ja “Sulhanen”. Nyt heillä oli toivomansa kirkko, mutta ei pappia.

- Se oli kauheaa. Meitä ei haluta vihkiä, kukaan ei halua tulla paikalle. Meidät suljetaan ulkopuolelle, kertoo Maria.

Sateenkaaripapit-sivuston kautta Mariaan ja Siiriin yhteydessä ollut pappi auttoi heitä pyytämättä ja soitti Helsingin Tuomiokirkkoseurakuntaan. Hän hoiti vihkipapin järjestämisen heidän puolestaan, jotta Marian ja Siirin ei tarvitsisi kohdata toistuvia kieltoja ja syrjintää. Lopulta he saivat seurakunnasta papin, joka vihkisi heidät ns. virkatyönään. Toimituskeskustelu pidettiin Jätkäsaaren kappelissa ja kävi ilmi, että heille osoitettu vihkipappi oli entuudestaan muista yhteyksistä tuttu. Hän kohtasi Marian ja Siirin kauniisti ja piti koskettavan puheen vihkitilaisuudessa. Huolimatta onnellisesta lopusta, Maria toteaa:

- Tilanteisiin ei voi luottaa. Ihmisiin ei voi luottaa. Tämä kaikki lisää vähemmistöstressiä.

Kysyin Marian terveisiä kirkolle ja hän sanoi:

- On tosi ristiriitainen fiilis liittyen kohtaamaamme syrjintään ja ihmisoikeuksien loukkauksiin versus kirkon ulkokultaiseen ja maireaan viestintään. Se ristiriita on niin iso. Koen, etten enää löydä omaa paikkaani kirkosta. Sitä kyseenalaistaa kirkkoon kuulumisen, mutta samalla se kirkon jäsenyys on niin selkärangassa, ettei halua erota.

Kirkolla on pitkään ollut isoja vaikeuksia jäsentensä sitoutumisen kanssa. Marian ja Siirin kohdalla tapahtuneet asiat ovat johtaneet siihen, että aiemmin seurakunnan ja kirkon kodikseen kokeneet ihmiset ovat alkaneet ajautua kauemmas kirkosta. Keskustelin vapun aikaan uskontotieteilijäystäväni kanssa samansukupuolisten parien kirkollisesta vihkimisestä lyhyesti Twitterissä ja hän totesi, että onko liikaa vaadittu, että viranomaisasemassa oleva organisaatio noudattaisi samoja lakeja kuin muut viranomaisorganisaatiot. Kysymys on enemmän kuin aiheellinen. Jos Maria ja Siiri olisivat olleet Matti ja Minna, mitään tästä ei olisi tapahtunut. Vihkipäivän ja halutun kirkon kanssa olisi pitänyt olla nopea, mutta seurakunta olisi toiminut heidän kanssaan aivan toisin. Oletan, että nykyään seurakunnassa osataan ottaa samansukupuoliset parit paremmin vastaan tai he ovat ainakin päivittäneet lomakkeensa. Toivon tätä – varma en ole.

Kuva: Veli-Matti Kantonen

Hääpäivä oli lopulta Marialle ja Siirille juuri sellainen kuin he toivoivat. Paikalla olivat heille tärkeät ihmiset ja tunnelma oli yhteisöllinen ja lämmin. Vihkitilaisuus oli kaunis ja juuri heidät ihmisinä huomioonottava. Pitkän ja kipeän matkan päätepiste oli kaunis ja hyvä – hintana tästä matkasta oli etääntyminen heille tärkeästä yhteisöstä.

Kuvassa Marian ja Siirin vihkisormukset.

Marian vinkki häitään suunnitteleville sateenkaaripareille:

Sateenkaaripapit ovat lifeline samansukupuolisille pareille.

–Maria