Se miten puhumme, luo todellisuutta

Sisältövaroitus: vihapuhe, väkivalta, marginalisoituihin ihmisryhmiin kohdistuva syrjintä ja väkivalta

Helsinki Pride -viikko on ohi. Pride-viikkoa edeltäneenä viikonloppuna Oslossa ammuttiin kohti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen suosimaa ravintolaa ja heti Pride-viikon jälkeen Lapua Priden tapahtumassa räjäytettiin kotitekoinen pommi. Joukko aggressiivisesti käyttäytyviä ihmisiä häiritsi ja uhkaili lapsien satutuntia Oodissa Pride-viikolla pelkästään sen takia, että satuja oli lukemassa drag-taiteilija. Marssimme kulkueessa Kehrääjän blokissa ja vain muutaman korttelin päässä Senaatintorilta, Stockmannin kulmalla, päällemme kaadettiin ryöppy uskonnollisviritteistä vihaa. Joukko niin kutsuttuja ”kristittyjä” kehotti meitä aggressiivisesti ”luopumaan synnistä” uhkaillen ikuisella kadotuksella.

Kuva: Sonja Siikanen

Koko kesäkuun kommenttikentät täyttyivät vihapuheella seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan. Avoimen vihan lisäksi jouduin myös puuttumaan useita kertoja ”hyvästä paikasta” tuleviin kommentteihin, joissa meidän kokemuksiamme vihasta kyseenalaistettiin ja puuttumisen jälkeen sain luovia vielä useamman tolkun ja mielipiteenvapauden airueen sävykyttäilevien palautteiden välissä. Olen väsynyt.

Laajojen ilmiöiden kuvaamiseen tarvittaisiin kirjan verran sivuja ja siten blogi ei liene parhain alusta tämänkaltaiseen yritykseen. Olen kirjoittanut vähemmistöstressistä ja vihasta useita tekstejä. Ne ovat pieniä siivuja siitä todellisuudesta, jossa marginaaliin pakotetut ihmisryhmät elävät. Keskeisin viesti jokaisessa tekstissä on kuitenkin tämä: väkivalta mahdollistuu sitä normalisoivalla puheella. Ei ole merkityksetöntä, miten valta-asemassa olevat ihmiset reagoivat marginalisoituihin ihmisryhmiin kohdistuvaan vihapuheeseen, mutta ei myöskään ole merkityksetöntä, miten he reagoivat silloin, kun marginalisoituihin ihmisryhmiin kuuluvat ihmiset puhuvat kohtaamastaan vihasta ja sen synnyttämästä pelosta ja turvattomuudesta.

J.L. Austin kirjoitti aikoinaan kielen performatiivisuudesta ja kielen suhteesta tekoihin. Yksinkertaistetusti hänen mukaansa sanat ovat tekoja. Sanomalla jotain, teemme samalla jotain. Sanoilla voidaan myös vahvistaa suoritettuja tekoja – ikään kuin tehdä ne todemmaksi kielellä. Menemättä sen tarkemmin tähän kielenteoriaan, voi tämän ajatuksen äärelle pysähtyä ja pohtia, mitä itse sanoillaan tekee. Millaisen maailman puhuu todeksi. Edelliseen nojaten voidaan puhumattomuuden, jonkin sanoittamattomuuden, ajatella olevan myös aktiivinen teko. Vaikenemalla jostain häivyttää sen merkityksen, vaikutukset ja jopa olemassaolon tehokkaasti.

Kun olen kirjoittanut siitä, miten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt eivät näy hääskenessä, kirjoitan aina myös laajemmasta ongelmasta. Kun kirjoitan meihin kohdistuvasta syrjinnästä, vihasta ja väkivallan uhasta, kirjoitan tästä samasta ”laajasta ongelmasta”. Häivyttämällä marginalisoidut ihmisryhmät vahvistetaan juuri niitä samoja rakenteita, jotka pitävät nämä ihmisryhmät marginaalissa. Heistä tehdään äärimmäisiä toisia, outoja, vääriä. Tämä vaikeneminen on sen polun alku, mikä päättyy väkivaltaan näitä ihmisryhmiä kohtaan.

Sama koskee ”sävykyttäilyä”, joka tarkoittaa sitä, että marginalisoidun ihmisen reagoidessa tiukasti tai jämäkästi kohtaamaansa häivyttämiseen tai syrjintään, paikalle saapuu useampi ihminen tuomitsemaan marginalisoidun ihmisen puheen sen perusteella, miten hän ilmaisee itseään. Tämä tarve kontrolloida sävyä nousee minun tulkintani mukaan siitä vaikeuden tunteesta, joka syntyy, kun omaa vakiintunutta asemaa kyseenalaistetaan tehden samalla näkyväksi ne rakenteet, joiden hyödyistä itse nauttii. On ikävää huomata, että yhteiskunta, joka on itselle arkinen, turvallinen ja hyvä, ei ole sitä muille ja itseasiassa on jopa aktiivisen syrjivä. Osa reaktioista syntyy varmasti myös pelosta siitä, että oudot ja toiset eivät suostukaan olemaan lakki kourassa tyytyen pöydältä tippuviin muruihin. Oman aseman heikkeneminen ei tunnu kivalta. Tärkeää olisi kuitenkin huomata, että marginalisoitujen aseman parantaminen ei tarkoita ei-marginalisoitujen aseman heikkenemistä vaan ainoastaan sitä, että jokaisella ihmisellä olisi samanlaiset oikeudet elää omaa elämäänsä vapaasti ja ilman pelkoa siinä yhteiskunnassa, jonka jäseniä he ovat.

Jokainen vihakommentti ja joka ikinen vaikeneminen tai sävykyttäily kiveää tietä väkivaltaan. Ne normalisoivat vihaa – tekevät siitä arkista. Jos mietin viimeistä kymmentä vuotta, niin samalla, kun seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen näkyvyys lisääntynyt ja oikeudet ovat edistyneet (tuskastuttavan hitaasti), on myös aggressiivisten vastareaktioiden, homo- ja transfobian näkyvyys lisääntynyt. Tällaisessa yhteiskunnallisessa ilmastossa ei enää ole oikeasti mahdollista pysyä puolueettomana tolkun ihmisenä – ainakaan, jos ihmisoikeudet ja yhdenvertaisuus ovat tärkeitä.

Jos seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ympärillä pyörivän keskustelun purkaa osiinsa niin yhdellä puolella ovat ne ihmiset, jotka toivovat, että jokainen saisi olla juuri sellainen kuin on ja toisella puolella ovat he, joiden mielestä muiden pitäisi olla kuin he itse ovat ja mieluiten siten, että ne, jotka eivät ole heidän kaltaisiaan, olisivat piilossa, hiljaa, vankilassa, karkotettuina tai pahimmillaan kuolleita. En muista tiedä, mutta minulle puolen valitseminen tällaisessa asetelmassa on itsestäänselvyys – myös sellaisissa asioissa, joissa itse olen valta-asemassa.

Lukuisiin keskusteluihin ystävieni ja tuntemieni ihmisten kanssa perustuen voin todeta, että monesti meistä eri marginalisoituihin ryhmiin kuuluvista ihmisistä tuntuu, että mikään todiste kokemastamme syrjinnästä tai väkivallasta ei riitä. Kyyninen minä toteaa, ettei millään todisteilla ole tietenkään väliä. Pommi muuttuu kiusaamiseksi ja ilkivallaksi pelkästään sen takia, että sen kohteena ovat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt. Valkoinen ihminen ei ole koskaan terroristi vaan yksittäistapaus ja varmasti myös mielenterveysongelmien kanssa kamppaileva – ymmärtäähän sen. Voin listata ulkomuistista kymmeniä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuneita väkivaltaisia iskuja ja vakavia häirintätapauksia. Sekin kertoo varmasti jotain. Mikään todiste tai listaus ei kuitenkaan muuta sellaisia ajattelumalleja, joissa marginalisoidut ihmiset nähdään vähempiarvoisina.

Uskon silti, että muutos on mahdollinen. Katson teihin (meihin) kaikkiin, jotka olette valta-asemassa ja pyydän tukea. Me olemme väsyneitä ja tarvitsemme teitä. Samalla tavalla kuin viha ja väkivalta tarvitsee tiensä silottajia, tarvitsee myös tasa-arvo, yhdenvertaisuus ja syrjimättömyys ääniä ja tekoja, joilla on mahdollisuus murtaa vihalta siivet. Pyydän, että vaikenemisen sijaan puhutte meidät todeksi. Puhutte meidät yhdenvertaisiksi.