“Happy” Pride
Sisältövaroitus: väkivalta, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuva viha
Kesäkuu on Pride-kuukausi myös täällä Suomessa. Muistan ajan, jolloin Pride oli itsellekin iloinen, glitterinen ja hurmaava juhla, johon osallistumista odotin niin kovin naiivina ja innokkaana. Joskus toivoisin, että minulla olisi kyky palata tuohon kevyeen ja nostattavaan tunteeseen, mutta se ei ole enää mahdollista. Olen liian monta kertaa ollut lukemassa tai kuuntelemassa TDoR:n (Trans Day of Remembrance/Transihmisten muistopäivä) nimilistoja vuoden aikana väkivaltaisesti kuolleista transihmisistä, nähnyt liian monta suuryritysten (ja myös pienempien) kädenlämpöisiä “Love is love” -kampanjoita ja lukenut liian monia kuumia otteita kansakunnan kolumnisteilta.
Samaan aikaan, kun sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen näkyvyys julkisessa keskustelussa ja eri medioissa on kasvanut tasaisesti, ovat myös yhdenvertaisuutta vastustavat äänet koventuneet. Viha ja inho kiemurtelevat myös oman kodin turvaan sosiaalisen median välityksellä.
Kuva: Sonja Siikanen/Tinksu Wessman
On kyse sitten mainoksista, uutisista tai some-postauksista, täyttyvät kommenttikentät valoa nopeammin ilkeistä ja jopa uhkaavista kommenteista. Kun julkaisun kommenttikenttää ei suljeta tai edes moderoida, saa vihapuhe mahdollisuuden rehottaa valtoimenaan. Sillä on vaarallisia seuraksia. Vihapuhe normalisoi väkivaltaa.
Jokainen näkyville jätetty inhoa tihkuva kommentti johtaa väkivallan kynnyksen alenemiseen. Viime lauantain vastaisena yönä Oslossa ammuttiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen suosiman ravintolan terassialueelle. Orlandossa vuonna 2016 kesäkuun 12. päivänä tapahtui joukkosurma Pulse-yökerhossa, joka niin ikään oli kyseisten vähemmistöjen suosima paikka. Helsinki Pride -kulkueeseen on tehty kaasuisku vuonna 2010. Yksikään Helsinki Pride ei ole tapahtunut ilman “vastamielenosoitusta” eli eri yhdenvertaisuutta vastustavien tahojen yrityksiä häiritä kulkueen etenemistä tai yrityksiä kohdistaa kulkueessa oleviin ihmisiin väkivaltaa.
Minua pelottaa. Minua pelottaa osallistua Helsinki Prideille, mennä kulkueeseen, olla näkyvä. Samaan aikaan minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin osallistua – olla näkyvä. Vihan ja väkivallan tavoitteena on hiljentää ja pelotella pois näkyvistä. Kun vähemmistöt on ajettu alati kapeammaksi käyvälle alueelle, voi aloittaa heidän vaivalla saavuttamiensa oikeuksien alasajamisen. Me emme voi valita osallistummeko taisteluun vihaa vastaan, me emme voi valita olla olematta poliittisia – ne valinnat tehdään meidän puolestamme sellaisessa kulttuurissa, joka mahdollistaa syrjinnän, häirinnän, vihan ja väkivallan kohdistamisen marginalisoituihin ihmisryhmiin.
Monelle valta-asemassa olevalle (valkoiselle) cisheterolle pride-kulkueet näyttäytyvät varmasti festivaalina tai iloitteluna. On värejä, on glitteriä, on uskomattomia ja upeita ihmisiä. Se on toki yksi ulottuvuus prideissä. Meille, jotka kuulumme tähän monimuotoiseen “yhteisöön”, ilolla ja ylpeydellä on surullinen ja painava viitta. Meitä edeltäneet sukupolvet ovat maksaneet raskaimman hinnan oikeudesta olla oma itsensä. Yhä edelleen erityisesti globaaliin enemmistöön kuuluvat sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen edustajat, ja painottaen transnaiset, ovat silmittömän väkivallan kohteena. Kulkueessa marssiminen ei heitä suoraan auta, mutta sillä on mahdollista ottaa se tila – edes kerran vuodessa – joka sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöille kuuluu. Vuosina 2018 ja 2019 kulkueeseen osallistui 100 000 ihmistä. Se on vaikuttava joukko ihmisiä sanomassa, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä on yhdenvertaiset oikeudet olla olemassa kuin cisheteroillakin.
Pride on poliittinen ja yhteiskunnallinen tapahtuma. Se on kapinaa, tilan ottamista ja aktivismia. Se värikästä ja kyseenalaistavaa. Se on karnevalisoitua vastavaltaa. Tämä on asia, joka yritysten, eri toimijoiden ja monien “yhteisöön” kuulumattomien ihmisten pitäisi ymmärtää. Ette voi vain ottaa sateenkaarilippua käteen tuntematta historiaa. Ette voi vain muuttaa firman logoa sateenkaarilipun väreihin, muuttamatta syrjiviä käytäntöjä omassa toiminnassanne. Värikkäitä asioita on helppo lätkiä ovenpieliin ja Instagram-storeihin – vaikeampaa on olla oikeasti mukana.
Siksi siis “happy” pride. Ilo ei ole iloa juhlasta tai karnevaalista. Minulle se on iloa siitä millainen olen. Se on ylpeyttä omasta identiteetistä maailmassa, jossa – huolimatta huomattavista etuoikeuksistani valkoisena ja korkeakoulutettuna ihmisenä - en voi luottaa siihen, että saan olla oma itseni. Se on turvan vaatimista turvattomuuden keskelle. Sen takia osallistun.